“Ei hätää, mamma, nyt on hyvä.”

Talo on ollut tyhjillään pari viikkoa: kukaan ei hauku kotiin tullessa tai ovikellon soidessa, kukaan ei päivystä vessanoven takana odottamassa aamuruokaa, kukaan ei työnnä karvaista päätään rapsutettavaksi tai painaudu illalla jalkojani vasten nukkumaan. Ikävä on ihan suunnattoman suuri; loputtoman, pohjattoman suuri.

15. päivä torstaina heräsin aamulla vesiripulipörinään ja kierähdin kiireellä sängystä koiranruokaoksennuksen yli jalkeille. Ajattelin mainosnäytteenä tulleen Pedigreen dentaljotakin-palasen olleen jotakin sopimatonta, enkä siksi osannut olla ihan kamalan huolissani. Oli Ragnar Gouteristakin selvinnyt: ja Gouterissahan oli rasvaa, kun taas Pedigreen mainostuotteessa ei. Sitä paitsi Ragnarin vointi oli kuluneiden viikkojen aikana kohentunut. Kohtalaisen huolettomin mielin siis lähdin töihin ja jätin Ragnarin kotiin lepäilemään.

Iltapäivällä sain viestin, että Ragnar voi hyvin: ei ole pissannut, oksentanut, eikä kakannut sisälle. Eihän 9-vuotias poikani osannut arvioida koiran vointia – se on aikuisellekin välillä kovin vaikeaa – silti myhäilin helpottuneena, että olin oikeassa. Hieman myöhemmin saamani miehen arvio koiran voinnista sai kuitenkin pienen huolen nousemaan pintaan: koira on väsynyt ja vain lepäilee omalla paikallaan. Saatoin todeta miehelleni, että antaa koiran lepäillä – kyllähän huono olo kuluttaa voimia.

Itse tulin kotiin paria tuntia myöhemmin. Ragnar makasi rauhallisen näköisenä omalla lampaantaljallaan ja tervehti minua nostamalla hieman päätään. Tervehtimisen jälkeen ehdin vain istahtaa sohvalle, kun eteisen lattialle ilmestyi ripulilammikko – Ragnar makasi edelleen paikallaan, eikä se ripulikaan ripulia ollut, ei se siltä edes haissut. Mies pikasiivosi veriripulilammikon, ettei pojan sitä tarvitse nähdä kotiin tullessaan, ja sillä aikaa minä nappasin itsensä sotkeneen, voimattoman Ragnarin kainalooni.

Tammiston Evidensiassa Ragnar juostiin teholle ja kysyttäessä annoin ohjeeksi aloittaa aggressiivisen lääkityksen. Siinä hetkessä itkin ensimmäisen kerran: ajattelin, että entä jos en saakaan viedä koirakakaraani enää kotiin. Samaan ajatusjunaan hyppäsi kyytiin joukko itsesyytöksiä: minun syyni, kun annoin maistaa ylimääräistä, minun syyni, kun en tajunnut tuoda Ragnaria eläinlääkäriin jo aamulla, en olisi saanut vaihtaa eläinlääkäriä… eivätkä eläinlääkärin sanat yhtään syytöksiä vähentäneet, kun saimme puoltatuntia, ehkä tuntia, myöhemmin tilannekatsauksen.

Ragnar oli pahasti alilämpöinen, kuiva ja aneeminen, veriarvot olivat päin honkia, kortisonilääkitys oli syönyt lihakset lähes olemattomiin… eläinlääkärin puhe oli jotakin kummallista, käsittämätöntä mutinaa. Sain tiedusteltua ajatusteni sekamelskasta huolimatta, kuinka kauan kestää, että Ragnar vastaa lääkitykseen, jos on vastatakseen. Vastaus oli, että teholla voisi mennä kolmekin päivää, eikä siltikään takeita lääkityksen tehoamisesta olisi. Saimme jäädä mieheni kanssa kahden miettimään, missä menevät eläinrääkkäyksen ja itsekkyyden rajat. Eläinlääkäri oli osaltaan tehnyt selväksi sen, että tässä kohtaa eutanasia ei olisi millään tapaa väärä ratkaisu.

Jumalan leikkiminen tuntuu väärältä. Ei ole helppoa pidellä siitä narusta, jonka irtipäästäminen tarkoittaa toisen kuolemaa.

Ajatusten heitellessä mieleni laidasta laitaan ja kyynelten pyöriessä poskillani holtittomasti päädyin siihen, että Ragnar ei saa enää kärsiä. Kuiskasin miehelleni äänen halutessa takertua nieluun, että meidän täytyy antaa Ragnarin mennä. Vaikka jollain tapaa päätöksen tekeminen pudotti harteiltani suunnattoman painolastin, sai mieheni kyynelten näkeminen itsesyytökseni voimistamaan ääntään. Syytin itseäni jo siitäkin, että olen kurja ja huono ihminen, kun aiheutan toiselle ihmiselle mielipahaa.

Halusin viettää viimeiset hetket Ragnarin luona. Silittelin sen niskaa, kylkeä, selkää ja kuonoa. Halusin sen tietävän, että olen paikalla; että en ole mennyt minnekään, enkä aiokaan mennä. Eläinlääkärin annostellessa rauhoittavaa lääkettä sain pientä lohtua siitä, että Ragnarin suupieli alkoi nykiä – näytti siltä kuin Ragnar hymyilisi; sanoisi, että “ei hätää, mamma, nyt on hyvä”.

Tuona torstaina, kun lähdin eläinlääkäristä, otin mukaani tuon näyn ja ajatuksen. Yhä edelleen ikävän voimistuessa ja itkun tullessa ajattelen Ragnarin hymyilemässä – kivuttomana ja rauhallisena.

Vaikka järki yrittää sanoa “se oli vain koira”, vastaa sydämeni siihen joka kerta “ei, vaan rakastettu perheenjäsen”.

Dogs do speak, but only to those who know how to listen.

Kiitos Annelille maailman ihanimmasta lunnikoirapojasta.

Leave a Comment