Pikkuperkele

KuusijärvelläVapaapäivä. Mikäs sen parempaa kuin saada viettää se luonnonhelmassa koiranpennun kanssa; koiranpennun, jolle jokainen päivä, jokainen hetki, jokainen asia on aina täynnä uutta ihmeteltävää. Siispä se oli kamera olkapäälle ja autonkeula kohti Kuusijärven ulkoilualuetta.

Olin harvinaisen hyvällä tuulella ja hyvin innoissani. Ylläni oli viime viikolla postissa viimein tullut treeniliivi ja sen taskuissa namit ja vermeet. Tunsin itseni kunnon koiraihmiseksi, suorastaan koirakouluttajataituriksi! Ja alkuun se sitä tuntui olevankin. Namipalkalla ja kehuilla Ragnar kulki nätisti vierelläni ja otti kontaktia sekä oma-aloitteisesti että pyynnöstä. Päästiinpä me myös useaan kertaan harjoittelemaan ihmisten ohittamista ja huomiotta jättämistäkin. Ihan huippu juttu! Ainakin luulin niin.

Eipä kulunut aikaakaan, kun minulle alkoi aiheuttaa päänsärkyä metsään vapaaksi päästetyt ihmislapset. Paikka kuhisi koululaisia karttoineen ja juoksujalkoineen. Ja kyllä! Juokseva, äänekäs koululainen oli mielenkiintoisempi kuin minä – samapa tuo, millaisia tanssahduksia tein tai millaisia äännähdyksiä päästelin. Tunsin itseni vain tyhmäksi, kun minä ja namipalani hävisimme kiljahteleville, alamittaisille kaksijalkaisille.

IMG_4692IMG_4681

Ajattelin, että hommaan olisi helppo ratkaisu: siirtyisimme vain sivummalle ja jatkaisimme omia juttujamme. Askelta toisen eteen ja kinttupolulle aivan lätäkön tuntumaan, pois leveämmältä hiekkapolulta. Ja saatiinhan me sitten vihdoin olla rauhassa – ja siinä muutamia kuvia ottaessani taisin hieman myhäilläkin tyytyväisyyttäni – kunnes sitten kiljahtelevat juoksujalat löysivät meidät maastoutumisyrityksestäni huolimatta. Siinä otti lunnipoikakin vauhtia (kyllä, olin päästänyt sen kuvausta varten hihnasta) ja tuulenvinkuna korvissa se syöksyi matkoihinsa, kohti mielenkiintoisempia ääniä. Ei auttanut kutsu, ei ääntely. Ei makupalat, ei kyykistely. Sinne se meni – ja minä lähdin happamana perään.

Loppumatka mentiinkin sitten lyhyellä hihnalla ja niin nopeasti kuin suinkin päästiin. Vitutus oli ottanut ylivallan, eikä minusta ollut enää sen enempää sen purkajaksi kuin koirakouluttajataituriksikaan.

 

IMG_4888
No osaa se olla suloinenkin – kun sille päälle sattuu.

Kotiin päästyämme jatkoin vielä tovin metsässä kesken jäänyttä koiranpennunkuvaamishetkeäni ja istuskelin Raggiksen kanssa takapihalla. Poika näytti nauttivan taas elämästään juostessaan pallon ja Ukon perässä, ja haistellessaan omia hajujaan. Saattoihan se toki etsiskellä maukkaita kastematojakin.

Yhteisauvomme rikkoi kuitenkin kaukaa kantautuva koiranhaukunta, johon pienen machoukkoni oli tietenkin vastattava perkelöimällä – ja sitä perkelöintiähän oli sitten vielä jatkettava, vaikka toinen ääni lakkasikin kuulumasta. Ensin ajattelin, että jätänpä huomiotta koko haukkuhomman. Sitten pohdin, että naapurusto ei tykkää. Sen jälkeen päädyin höpöttelemään, vaan sekään ei auttanut. Pihaelämälle tuli lopulta loppu, kun kampesin koira kainalossa sisätiloihin.

 

IMG_4944

Iltapäivällä meillä oli ohjelmassa vielä eläinlääkäriaika tehosterokotetta varten ja suuntima otettiin Keravalle. Ragnarin ajatukset tuntuivat olevan “en halua autoon”, “en halua nousta rappusia”, “en halua istua paikallani odottamassa” ja “en itse asiassa halua mitään, mitä sinä haluat”. Taaskaan eivät auttaneet hypyt, tanssiaskeleet, ääntelyt, eivätkä namipalat. Hihnaa piti kiskoa ja uikuttavaa sääli-itkuvirttä oli laulettava – ja kyllä minua hävetti tuo pienenpieni pikkuperkeleeni.

 

2 thoughts on “Pikkuperkele

Leave a Comment