Koirahuolia menneestä nykyisyyteen

344_4435Elämäni ensimmäinen koira, vehnäterrieri Tomi, opetti minulle yhteisen taipaleemme aikana, mitä kaikkea koiran kanssa voi tehdä väärin ja mihin se voi johtaa. Vaikeiden teinivuosieni lisämausteena remmirähjääminen, muille kukkoileminen, pikkulapsiarkuus ja paukkuarkuus eivät olleet asioita, joita tuolloin osasin käsitellä. Ainoa tilanteen pelastamisyrityksenikin meni mönkään, kun vein pehmeän terrieripoikani liian kovakätiselle ongelmakoirakouluttajalle, jonka ratkaisut olivat räminäpurkki ja ketju (nimiä en halua tai aio mainita, mutta kyseessä oli Pertti Vilander).

Lopulta olin Tomin kanssa niin kädetön, että luovutin sen osaamattomuuttani eteenpäin toiselle ongelmakoirakouluttajalle, joka ainakin puheissaan oli järkevämmän oloinen kuin edellinen: ainakaan hän ei puhunut ongelmakoirasta, vaan ongelmasta siellä remmin toisessa päässä; minun päässäni. Siitä päivästä lähtien – siitä, jona lähdin Tomin luota itkien, jättäen sen vieraaseen paikkaan – olen kantanut sisälläni syyllisyyttä siitä, että en osannut olla oikea ja riittävä koiranomistaja: en ollut kyennyt antamaan Tomille sitä kaikkea hyvää, mitä minä itse kuitenkin olin saanut siltä. Se syyllisyys jätti minuun leiman, jota edelleen kannan mukanani niin ihmisenä kuin koiranomistajanakin; leiman, joka pitää minut jatkuvasti epävarmana ja varpaillani oman koirani kanssa – tällä hetkellä Ragnarin.

PICT0839Jos Tomi opettikin minulle yhtä ja toista siitä, miten koiran kanssa ei tule toimia, on Ragnar puolestaan ehtinyt huolestuttaa minua vajaan vuoden yhteiselomme aikana terveysasioilla. Tammikuussa alkanut ripuliongelma on ehkä tilanteena rauhoittunut, mutta asia kaivelee edelleen mieltäni, koska mitään selkeää syytä ripulille en ole saanut. Eläinlääkärihän päätti ampua useammalla aseella samaan aikaan: antibiootit, matokuuri ja ruokavalio. No pääasiahan toki on, että tilanne tasaantui, mutta epävarmuuteni koiranomistajana ei suostu jättämään minua rauhaan.

Ripulijuttujen lisäksi eloa Ragnarin kanssa varjostavat kummalliset käyttäytymismallit, kuten kiljuminen autossa, perskarvojen järsiminen (välillä enemmän, välillä vähemmän), takatassun ylimääräisen kannusvarpaan imeminen ja hätääntyminen omituisista äänistä kotona. Toisinaan tuntuu, että kyse on stressistä, ja toisinaan siitä, että Ragnarilla on liikaa energiaa suhteessa tekemisen määrään. Välillä taas pohdin ääniarkuuden mahdollisuutta ja välillä olen vakuuttunut siitä, että koiralla on ruoka-aineyliherkkyyksiä. Seuraavassa hetkessä törmäänkin taas koiranomistajuuttani varjostavaan leimaani, joka alkaa osoitella sormella, että “kyllä nyt pitäisi jo tässä kohtaa tietää ja osata”, ja sitten vain seuraan sivusta, kuinka mielialani laskee kuin lehmän häntä.

IMG_5074

Mitäkö sitten olen kokeillut?

Matkustaminen autossa: über-herkkuja nassuun, Adaptil -suihke, matkustaminen häkissä / takapenkillä / pelkääjän paikalla / matkustajan sylissä. Ei ratkaisua ongelmaan. Kiljuminen vähenee sylissä ja pienillä nopeuksilla, herkut kelpaavat siihen asti, että nopeus on 30 km/h. Seuraavaksi kokeilen Thunder Shirt -manttelia, joka odottaa noutoa Postin pakettiautomaatissa. Takapajuisen asumissijaintimme takia asteittainen totuttaminen autoiluun on haastavaa, mutta listalla seuraavana, mikäli Thunder Shirt:stä ei ole apua. Allekirjoittaneella tosin on tällä hetkellä tuntuma, että ongelma saattaisi ehkä olla vähenemään päin, mutta kyseessä voinee myös olla vain jokin vaihe. Automatkustamisen yhteydessä hilseen määrästä voinee päätellä koiran stressaavan autoilua, myös läähättämistä esiintyy. Hilseily ja läähättäminen ovat jatkuvasti ongelma autossa, vaikka Ragnar matkustaisikin kiljumatta/vinkumatta esimerkiksi sylissäni.

IMG_4961Perskarvojen järsiminen: en ole kokeillut mitään, koska en ole nähnyt järsimistä, olen vain todennut niin tapahtuneen, koska kankkukarvat on nyhdetty toiselta kankulta lyhyeksi. Miksi vain toiselta, eikä molemmilta? Ruoka-aineyliherkkyys? Tekemisenpuute?

Kannusvarpaan imeminen: tarjottu vaihtoehtoista tekemistä, mutta koira palaa imemishommiin. Kyseessä aina sama varvas, joka ei ole kunnolla kehittynyt. Kannusvarpaan imemiseen liittyy myös etutassujen pumppaava liike, ikään kuin koira imisi emon nisää. Stressaako koira? Onko sillä tekemisenpuute?

Hätääntyminen omituisista äänistä: ensin ongelma esiintyi vain, kun Ossi pamautti takatassulla häkkinsä muovipohjaa häkin yläkerrassa. Kumea ääni aiheutti Ragnarille vinkukohtauksen; toisin sanoen Ragnar vinkuu häntä koipien välissä ja haluaa selvästi paeta ääntä. Yritetty ratkaista pitämällä koiraa lempeän jämäkästi sylissä, mutta koira saa rimpuiltua aina itsensä irti (pelkään rikkovani hentoisen koiran, jos pidän liikaa vastaan – sitä paitsi sylissä rimpuileva lunnikoira ei ole sama asia kuin sylissä rimpuileva vastaavan kokoinen toisen rodun edustaja, usko pois). Lisäksi olen päästänyt takapihalle juoksemaan, jolloin asia unohtuu, mutta kestää kuitenkin pitkän tovin ennen kuin Ragnar suostuu palaamaan sisälle. Sittemmin ongelmaksi on muodostunut myös, jos Ossi heittelee häkissään jotakin (samankaltainen kumea ääni) ja jälkikasvuni syvältä keuhkoista lähtevä yskä. Samaa vaikutusta ei kuitenkaan ole, jos esimerkiksi pudotan haarukan lattialle tai jos Ragnar aiheuttaa häkin kumean äänen itse.

Ripuli: minun lempiaiheeni! Tällä hetkellä Ragnar syö eläinlääkäriltä ostettua, kallista ruokaa (RC Vet Gastro Intestinal), joka on helposti sulavaa. Ruoka tuntuu sopivan Ragnarille hyvin, koska ongelmia ei ole ilmennyt itse ruoan kanssa. Sen sijaan ruokaan lisätty Nutrolin Iho & Turkki -öljy aiheutti ulosteen löystymistä. Eilen rokotuksen yhteydessä kysyin eläinlääkäriltä, onko ehdotuksia, ja kokeiluun lähti Viacutan Nutrolinin tilalle. Ennen eläinlääkärin kolmipäistä asetta ripuliin ei ollut tehonnut ruoan vaihtaminen (Acana, Orijen, Brit Care, Golden Eagle) ja lopulta raakaruoka (Vaisto Mush) romautti yleiskunnon sen verran huonoksi, että Ragnar päätyi tippaan eläinlääkärin vastaanotolle (onneksi kyse oli enemmän säikähdyksestä kuin oikeasta vaaratilanteesta). Jo viime syksynä Ragnarin ollessa ihan pieni (ennen koko tätä varsinaista ripuliepisodia) Ragnarin vatsa meni kuralle muun muassa naudan kuivatusta mahasta ja broilerin kuivatuista sydämistä. Eläinlääkäri muun muassa pohti, voisiko kyse olla alkavasta lunnikoirasyndroomasta, joskin veriarvot eivät siihen suuntaan viitanneetkaan. Oliko ripulissa kyse vain sopimattomasta ruoasta vai tosiaan alkavasta sairaudesta? Vai mahtoiko koira kärsiä tulehtuneesta suolistosta? Vai oliko sillä jonkinlainen sisäloinen? Ja mikä oli lopulta se, mikä tilanteen korjasi?

Kaljut läntit, karvanlähtö, karvojen järsiminen: ruoka-aineyliherkkyyttäkö? Vai voiko kyse olla kuivasta ja hilseilevästä ihosta tai tekemisen puutteesta? Karvaa ja hilsettä riittää, vaikka muille jakaa. Poskien läntit paranivat öljyllä, joka sittemmin on laittanut vatsan kuralle. Viacutan on tämän hetkinen kokeilu, mutta entä jos se ei autakaan? Toki kaljut läntit ja järsityt karvat ovat vain pintapuolta ja kauneusvirhe (eikä maailmani kaadu, jos ei enää toiste näyttelyyn päästä), mutta maalaisjärkeni sanoo, että oudon käytöksen takana on yleensä jokin syy, joka vaatii huomiota. Ei liene normaalia, että koira syö karvojaan ja tiputtelee karvojaan jopa keskellä talven kylmimpiä pakkaskelejä.

Näinpä siis olen kädettömänä suurten kysymysten äärellä. Hetkittäin tuntuu siltä, etten osaa pysähtyä ja laittaa ongelmia järjestykseen, akuuteimmasta alkaen, jolloin voisin lähteä niitä “ampumaan alas” yksitellen (asiaa sitä paitsi hankaloittaa se, että ongelmat ovat jonkin verran toisiinsa sidoksissa). Sen sijaan jämähdän paikalleni aivojeni kaataessa itsensä kuin järjestelmävirhe Windowsin. Pienikin apu olisi tervetullutta ja neuvo, joka saisi koko vyyhdin pikkuhiljaa purkautumaan, olisi kultaakin kalliimpi. Kaikesta huolimatta Ragnar on ehdottomasti maailman ihanin koira ja koko perheemme keskipiste.

Leave a Comment