“Ei hätää, mamma, nyt on hyvä.”

Talo on ollut tyhjillään pari viikkoa: kukaan ei hauku kotiin tullessa tai ovikellon soidessa, kukaan ei päivystä vessanoven takana odottamassa aamuruokaa, kukaan ei työnnä karvaista päätään rapsutettavaksi tai painaudu illalla jalkojani vasten nukkumaan. Ikävä on ihan suunnattoman suuri; loputtoman, pohjattoman suuri. 15. päivä torstaina heräsin aamulla vesiripulipörinään ja kierähdin kiireellä sängystä koiranruokaoksennuksen yli jalkeille. Ajattelin … Read more